Leikki

Rantabaari myi turkkilaista alkoholia länsimaisin tuotemerkein. Sitä tilattiin, koska siitä voitiin sanoa että se oli halvempaa kuin Suomessa. Vaikka ei se ollut. Viisi ystävää pyöri pöydän ympärillä. He osasivat yhteensä viisi lausetta suomea. Mies kysyi, tiesivätkö he mitä perkele tarkoittaa. Ystävät eivät tienneet. Kuin pienet lapset he pyörittelivät ärrää kielellään. Mies nauroi ja tilasi sellaisen juoman, joka oli maistunut hyvältä Helsingissä. Täällä se oli halvempaa. Sen täytyi olla vaikka ei se ollutkaan.

Nainen hymyili kohteliaasti. Hän oli kaunis. Hänellä oli kauniit hiukset. Täällä kenelläkään ei ollut vaaleita hiuksia. Mies kysyi, eikö hänen vaimonsa ollutkin kaunis. Ystävät sanoivat että kyllä hän oli. Nainen kainostui, näytti nuorelta ja mies tilasi toisen samanlaisen juoman.

Nainen ei juonut. Hän oli väsynyt. Hän huomasi haluavansa kuunnella meren ääniä. Hän kuuli vain musiikin, joka kaikui rantabaarin – Happy Sunset Bar – tutunnäköisistä kaiuttimista cd-levyltä – Happy Dance Party – jota oli painettu neljätoista miljoonaa kappaletta. Heidän ystäviäänkin oli neljätoistamiljoonaa kappaletta.

Pöytä oli halpa. Heidän naapureillaan oli samanlainen. Viereisessä baarissakin oli samanlainen. Mies kertoi vitsejä. Ystävät nauroivat, vaikka he olivat kuulleet samat vitsit aikaisemminkin. Mies tilasi kolmannen samanlaisen juoman. Nainen katsoi kelloa. Kello oli vasta kuusi. Se oli hänen äitinsä vanha kello, jota hän oli pitänyt kädessään tarjoillessaan takapihalla mehua toisille lapsille. He olivat puhuneet kuten aikuisten tuli puhua. He olivat nauraneet jutuilleen vaikka eivät olleet ymmärtäneetkään niitä. Sehän ei ollut ollut pääasia. He olivat pitäneet leikistä.

Mies nousi ylös ja alkoi tanssia. Ystävät kerääntyivät hänen ympärilleen ja alkoivat taputtaa rytmissä. Muissa pöydissä taputettiin myös. Välähti ja jossakin syntyi hämärä lomamuisto. Yksi ystävistä katsoi kelloa. Hänen ei tarvinnut enää leikkiä ja hän asteli takkeineen rantaa pitkin pois. Baari oli iso nukketalo. Poistuva ystävä kasvoi joka askeleella isommaksi ja hänen hartiansa painuivat kokoon paineen alla.

Nainen näki ensimmäistä kertaa kaiken taakse. Hän kasvoi naiseksi ja äidiksi ja häntä hävetti. Hän halusi pois vaatteistaan ja meikeistään, antaa ne takaisin äidilleen ja sanoa, ettei hän halunnut enää leikkiä. Hän oli jo iso tyttö. Jos hänkin kävelisi rantaa pitkin, mitä siellä hänelle olisi?

Ystävät tarrasivat naista käsistä ja nostivat tämän hellästi pystyyn. Yksi heistä nappasi pöydältä kameran. Mies puristi naista kuin cocktaillasia. Kamera osoitti heitä. Nainen väänsi kasvonsa onttoutta kumisevaan hymyyn kuten niin usein aiemminkin. Kuva oli yksi sadoista, hetki oli kadonnut. Kukaan ei pitänyt siitä joka ei jaksanut leikkiä.

Yksi miinus yksi on nolla

Istuin kirkon etupenkissä ja katselin alttaria. Se oli yllättävänkin hyvässä kunnossa ja olin varma että ehtoollisviinipikaritkin olivat vielä paikallaan. Se antoi minulle oudon tyydyttyneisyyden tunteen – jokin tässä maailmassa oli vielä niin pyhää, että sen pysyvyyteen saattoi luottaa. En nähnyt edes yhtä ainutta kodittomien valloittamaa nurkkausta. Kenties ihmiset vielä pelkäsivät korkeampia voimia – tai ehkä he olivat vasta siihen oppineet.

Kuulin askeleita selkäni takaa. Ne olivat kovia ja teräviä, ilmeisesti miehen hienoissa kengissä. En kääntynyt häntä vastaan, puhukoon minulle jos hänellä oli jotain sanottavaa. Jokaisen kannatti pitää katse eteenpäin, omaan suuntaansa. Se oli nykyään turvallisinta.

”Ei se sinua kuule”, mies sanoi käveltyään penkkirivini päätyyn.

Mies oli nyt viitisen metrin päässä minusta. Tutkin reaktioitani: hikoilin, tunsin virtaa. En tuntenut paljoakaan vetoa enkä kipinöitä. Ei tuntunut kuitenkaan turvalliselta. Nostin katseeni mieheen. Nyt se oli kohteliasta, välttämätöntä. Hän oli vanhahko mies, ehkä kuusissakymmenissään. Hänellä oli yllään pitkä popliinitakki sekä ruskeat aurinkolasit. Harmaine hattuineen hän oli kuin haalistunut kuva jostain 40-luvun blues-ikonista. Miehellä oli harmaa, lyhyt parta, jota hän raapi istuutuessaan viereeni.

”Me olemme katsos kuin villiruohoja”, hän jatkoi, ”Jotka ovat vallanneet puutarhan. Tarhuri on luovuttanut jo ajat sitten ja odottaa vain talven tuloa.”

Kasvoillani oli varmasti näkemisen arvoinen ilme. Tuntui kuin kaikissa oli nykyään puhjennut suuri, piileskellyt filosofi. Hitto, nämä parat varmaan hioivat lauseitaan kellon ympäri. Paremmalta sekin tietysti kuulosti kuin toinen vaihtoehto: apaattinen surkuttelu.

”Entä sitten?” vastasin. ”Usko on aina perustunut epätodennäköisyyteen. Jos Jumala on koskaan ollut olemassa, niin nyt.”

Mies nauroi sydämellisesti. Tai olisi nauranut jos voimakas yskänkohtaus ei olisi iskenyt häneen kesken kaiken. Hän kaivoi taskustaan nenäliinan ja ryki huolellisesti.

”Te olette aina niin hauskoja”, hän sanoi käheytyneellä äänellään, ”Olkaa vain. Minä pidän siitä. Kun viimeinenkin uskovainen luovuttaa, silloin vasta tietää olevansa kusessa.”

Hymähdin. Mies oli oikeassa, tavallaan. En pitänyt itseäni erityisen uskovaisena, mutta niin kauan kuin pidin yllä edes harhaluuloa siitä, minusta tuntui, että jotain olisi vielä pelastettavissa. Miehen usko oli erilaista: hän uskoi ihmisiin ja sai voimansa siitä. Hänen ei tarvinnut uskoa muuhun. Maailma pitäisi itsensä raiteillaan jos kourallinenkin ihmisiä tahtoi niin.

Nousin ja kävelin ulos kirkosta. En tervehtinyt miestä matkalla. Ulkona oli kaunista. Oli myöhäinen toukokuu ja kaikki tuntui tuoreelta. Seisoin Kirkkokadulla Lahden keskustassa. Niin kauan kuin pystyin pitämään katseeni korkeuksiin kohoavassa kirkossa tai sitä ympäröivissä vihertävissä puissa, pystyin ylläpitämään illuusiota. Pidemmän päälle se olisi kuitenkin ollut vain lapsellista. Lisäksi niskoihini sattui.

Kadut olivat tyhjiä ihmisistä. Kukaan ei enää liikkunut ulkona huvikseen, eikä useimmilla ollut siihen mitään syytäkään. Kenelläkään ei ollut myöskään syytä kerätä roskia.

Se ei ollut aina näin, tietenkään. Siitä ei ollut kuin puoli vuotta kun kävin vielä töissä. Kuinka se silloin tuntuikaan paskamaiselta. Aamuisin en tahtonut herätä ja iltaisin en käydä nukkumaan. Silti, päivästä toiseen kidutin itseäni raahautumalla paikkaan, josta en pitänyt. Tein asioita, joista en pitänyt. Juttelin ihmisten kanssa, joista en pitänyt. Nyt se kaikki tuntuu kadotetulta paratiisilta.

Sellaisia asioita ei voi estää, mitkä tuntuvat oikeilta. Diktaattorit syöstään vallasta, koska he tekevät väärin, ajavat maailmaa kohti tuhoa. Hullut tiedemiehet saavat aina elokuvissa takkiinsa, koska he haluavat kaaosta. Teknologia taas on neutraalia. Se ei sinällään ole hyvää eikä pahaa, kun sen luojat toimivat tieteen nimissä. Teknologialla on aina yllätyksen suoma etu. Siksi se on kaikkein vaarallisinta.

En tiedä tarkkaan, mitä sillä yritettiin saavuttaa, sillä kun kuulin siitä ensimmäisen kerran kaikki oli jo alkanut. Tiedän vain, että se liittyi biologiaan, kemiaan ja fysiikkaan: sähköhoitoihin tai johonkin sellaisiin. Olin tulossa mökiltäni – käytän sitä talvisin varastona – kun kuulin siitä radiossa.

Onnettomuus tapahtui Yhdysvalloissa. Kuinka muutenkaan, ajattelin silloin, vaikka nyt tiedän että vastaavia kokeita tehtiin myös eri puolilla Eurooppaa ja Aasiaa. Tiedemiehet peukaloivat pieniä hiukkasia tarkoituksenaan keksiä jotain vallankumouksellista liittyen soluihin ja magnetismiin – en todellakaan muista tarkemmin, mitä. Yksityiskohdat eivät kiinnostaneet ketään. Tutkimuksissa oli valtavia riskejä. Luultiin, että ne olivat hallinnassa.

Sinä marraskuisena keskiviikkona olin vielä mökilläni. Kävin jääkylmässä vedessä uimassa ja olin valmistautumassa lähtöön kun tunsin oudon voimakentän iskevän lävitseni. Pystyin katsomaan ympärilleni, ja vaikutti siltä että kenttä kulki vastustamattomasti läpi kaiken. En voinut tietenkään nähdä sitä, mutta tunsin sen kulun. Se kulki uskomattoman nopeasti ja oli ohitse muutamassa sekunnissa. Jäin istumaan lumeen sekavana. Tuntui aivan kuin kipinöitä olisi iskeytynyt kehostani.

Uutiset kuulin siis kotimatkallani. Olin vieläkin aivan sekaisin ja ajoin kuin unessa. Kun kuulin, että energianpurkaus oli lähtöisin Yhdysvalloista, muistan ihmetelleeni sen kantavuutta. Myöhemmin kuulin, että voimakenttä ikään kuin eteni tilaa itselleen syöden kauas avaruuteen saakka.

Kun saavuin Lahteen, kaikki vaikutti normaalilta. Näin kuitenkin juoksevia ihmisiä ja kuulin huutoja, mikä sai minut levottomaksi. Outo, sähköinen ja pistelevä tunne jatkui. Ajattelin että se oli kuin uusi Tshernobyl.

Päästyäni kotiin avasin television. En jaksanut keskittyä vaan hypin nopeasti kanavalta toiselle. Kaikki kertoivat samasta asiasta. Illan edetessä uutisten sävy muuttui. Aluksi ne olivat olleet tiukkoja ja asiallisia, ilmeisen hillittyjä, mutta kun kauhut alkoivat vähitellen paljastua, oli uutistenlukijoiden kasvoilta helppo lukea ahdistus heidän puhuessaan levottomasti.

Koko illan istuin olohuoneessani. Poistuin television äärestä vain käydäkseni vessassa tai keittiössä. Minulla oli muutama pullo olutta, jonka loputtua siirryin sekamehuun. Syödä en malttanut. Noin iltakahdeksaan mennessä epätietoisuuden varjo alkoi väistyä synnyttääkseen vain sitäkin kauheamman tietoisuuden.

Katselin televisiota kuin hyvää tieteisjännäriä, jossa toiminta oli korvattu ahdingolla. En tietenkään nauttinut siitä.

”…vaikuttanut suoraan solujen sähkömagneettisiin ominaisuuksiin yksilöllisellä tavalla…”

”…kuin sulaneet yhteen ja osittain kadonneet. Toinen uhreista oli vielä elossa pelastusmiehistön saapuessa…”

”…käyttäytyy kuin materia ja antimateria eriasteisissa tapauksissa. Suoraa kontaktia suositellaan välttämään…”

”…pysyttelemään sisällä kunnes tarkempia ohjeita jaetaan. Välttäkää kanssakäymistä…”

Muistan kun ensimmäiset kuvat uhreista näytettiin. Heiluva kamera zoomasi kahteen rimpuilevaan ruumiiseen. Käytän sanaa ruumis väljästi, sillä kumpikin uhri näytti olevan elossa, osittain. Näin kaksi päätä, neljä jalkaa, kaksi kättä… puolitoista torsoa… Aivan kuin puolet uhreista olisi haihtunut ilmaan. Jäljelle jääneet osat olivat uppoutuneet toisiinsa pelottavan saumattomasti.

Se ei ollut pelottavin tapaus. Seurasi raportteja ihmisistä, jotka olivat kadonneet kokonaan. Hekin olivat pareittain. Kaksi ihmistä saattoi juosta kadulla halaamaan toisiaan ja vaimean valoilmiön myötä kadota jättäen jälkeensä vain kasan vääristyneitä vaatteita. Tämäkin oli liian helppo uskoa – se näytettiin suorassa lähetyksessä.

Ihmiset joutuivat paniikkiin. Onnekseni olin yksin, minun oli helppo välttää hysteriaa. Näin kuinka uutisankkuritkin katselivat epätietoisina ympärilleen. He pelkäsivät, että sama kävisi heillekin. Että ilma söisi heidät.

Seuraavana aamuna avasin ensitöikseni television. Olin nukkunut sohvalla ja niskojani kivisti. Raavin päätäni mutta kumma kyllä edellisillan tapahtumat eivät pyörineet epämääräisinä mielessäni – ne näkyivät kristallinkirkkaina.

Televisio aukesi ykköskanavalle. Ruudussa näkyi vanha mies, joka keskusteli uutistenlukijan kanssa. Mies oli professori Helsingin yliopistolta. Hän selitti jotain, mitä nuorempi mies ei ymmärtänyt. Hän käytti liian hienoja sanoja. Ankkuri kiirehti miehen puheita ja pyysi tätä kääntymään jälleen katsojien puoleen. Professori kääntyi katsomaan kameraan ja alkoi selittää rauhallisin elein.

Me olimme varautuneet. Tarkoitan sitä kirjaimellisessa mielessä. Jokaisen elävän olennon jokainen solu oli saanut magneettisen varauksen. Ei tavallista varausta siten kuin olisin saattanut ymmärtääkin. Professori vain yksinkertaisti, jotta tajuaisimme. Kunkin henkilön sisäiset varaukset olivat yhteneviä, joten ne eivät vaikuttaneet häneen – paitsi kontaktissa toiseen elävään olentoon.

Professori selitti outojen kuolemien syitä. Kun kaksi vastakkaisen varauksen omaavaa henkilöä kohtasi, varaukset ikään kuin purkautuivat. Ja samalla tavalla kuin musta ja valkea muodostavat sekoittuessaan epämääräistä harmaata, myös solut katosivat. Materia ja antimateria. Olemassaolo ja olemattomuus.

Ne, jotka katosivat kokonaan, olivat onnekkaita. Jos varaukset olivat vain osittain erisuuntaiset, prosessi jäi kesken. Joko alkuvaiheissaan, jolloin uhrit saattoivat kävellä pois kättään pidellen, tai ehdittyään pitkälle, jolloin jäljelle saattoi jäädä vain muutamia raajoja. Pelottavinta tässä kaikessa oli, että mistään ei saattanut tietää, olisiko juuri oma rakkain  turmioksi.

Elämä ei tietenkään voinut jatkua entisellään, eikä kovin pitkään muutenkaan. Ihmisluonto alkoi toimia kuten se oli aina tehnyt. Syntyi kultteja. Hihhulit ympäri maailmaa alkoivat puhua rinnakkaisulottuvuuksista, emäaluksista ja iäisestä autuudesta. Kadulla saattoi juoksennella puolisen tusinaa hullua vain yrittämässä saada toisia rutistukseensa. Se johti pelastukseen, he sanoivat. He tahtoivat parempaan paikkaan, ja tuntemattomat ohikulkijat pystyivät auttamaan heitä siinä.

Alussa heitä oli paljon. Se oli silloin kun vielä yritimme elää. Kaupat olivat auki ja kävin vielä töissä. Se oli hulluutta. Silmäilin jatkuvasti ympärilleni yrittäen löytää milloin pakoteitä, milloin painavia esineitä puolustaakseni itseäni. Toimistossa oli pahinta. Jos naapurikopin työntekijä olisi hurahtanut ja tullut silmät kiiluen ovelleni huutamaan ”viimeistä pelastusta”, olisin ollut tuhoon tuomittu.

Pian hullut tekivät kaiken mahdottomaksi. He tekivät meidät aroiksi ja säikyiksi. Emme voineet käyttää julkisia kulkuneuvoja alusta lähtien, lähikontakti oli liian helppoa. Lopulta jäimme töistä pois, yksi kerrallaan. Tiesimme, että niin tekemällä tuhomme oli lopullisesti väistämätön, mutta lopetimme välittämästä. Meille jäi ruokavarastoja vielä kuukausiksi. Siinä tuntui olevan aivan liikaa.

Murhanhaluisissa hulluissa oli se hyvä puoli, että he kävivät väistämättä vähiin. Käytän sanaa murhanhaluinen, sillä siltä se vielä silloin tuntui. Nyttemmin en voi kun ajatella, että he olivat kenties meistä viisaimpia. Joka tapauksessa, kadut rauhoittuivat. Ihmiset, jos apatialtaan pystyivät, saattoivat käydä hakemassa Vesijärvestä vettä keitettäväksi ja puistoista puuta poltettavaksi. Sähköt olivat jo menneet, ainoastaan kesän tulo sai heidät yrittämään.

Siihen mennessä olimme huomanneet että pystyimme aistimaan varauksia. Emme täysin, mutta jo muutaman metrin päässä meille vaarallisesta ihmisestä saatoimme saada pahoinvointikohtauksia ja huomata outoja kipinänomaisia reaktiota. Luottomme kiihkoilijoiden katoamiseen alkoi olla niin suuri, että kiertelimme vapaasti etsimässä tuttujamme ja sukulaisiamme nähdäksemme voisimmeko enää ikinä koskettaa toisiamme.

Minä olin menettänyt kaikki. Isäni, äitini ja kaksi veljeäni olivat kaikki kuolleet – tai menneet minne helvettiin kiihkoilijat sitten uskoivatkaan. Se oli tapahtunut jo aivan alussa, he olivat kaikki olleet autossa matkalla pohjoisesta kotiin. He eivät olleet tajunneet vaaraa ennen kuin oli myöhäistä. He kaikki hakivat vain toisistaan turvaa.

Bensaa riitti, joten ajelin ympäri maata. Halusin nähdä kaikki paikat ennen kuin oli myöhäistä. Minua jotenkin rauhoitti tieto, että kaikki jäisi meidän jälkeemme, ja jos ei ajan saatossa häviäisi, jäisi meidän pysyväksi monumentiksemme. Ehkä se kuvaa meitä parhaiten. Vaikka henki menisi ja siinä sivussa kaikkien muidenkin, kunhan se, mitä olemme paljain käsin maasta pystyttäneet, säilyisi. Siinä on, perkele, ja pysyy.

Lopulta ajoin takaisin Lahteen, jäädäkseni. En ollut koskaan selviytyjätyyppiä, enkä edes yrittänyt samaa mitä monet – pysyä hengissä metsän keskellä luonnon antimilla. Juurilla en elä, ja rusakkokin olisi saattanut olla tieni sähkömagneettiseen hautaan. Kaupunki olisi minun paikkani, vaikka se ei minua pystyisi enää elättämäänkään.

Näin paljon unia. Uneni olivat normaalistikin olleet vilkkaita, mutta nyt ne tuntuivat saaneen minut lopullisesti valtaansa. Unissani oli avaruusolioita, tv-visailujen juontajia, kaikenlaisia jumalia ja ties mitä, mutta niillä oli yleensä yksi yhteinen piirre: ne kaikki päättyivät jonkinlaiseen pelastukseen, johonkin muutokseen. Kävin sisäistä taistelua sen hyväksymistä vastaan, että tämä olotila olisi lopullinen, että kaikki vain päättyisi noin vain, ilman suurta loppuhuipennusta.

Se täytyy tosiaankin lukea meidän ihmisten eduksi, että miten pahalta asiat näyttävätkään, vaikka giljotiini olisi lähtenyt jo tippumaan, odotamme aina, että jotain tapahtuisi. Lopussa olisi aina jotain. Merkillistä kyllä, luovutamme aina silti. Epäusko iskee vasta aivan lopussa. Kun olemme olleet kuoleman rajalla puoli iäisyyttä, viimeisellä hengenvedollamme toteamme ”Mitä? Näinkö kävi sittenkin?”

Syötävän loppuminen oli minulle kuin totuttelua totuuden ymmärtämiseen. Minulla oli säkki jyviä, olin onnekkaita. Keitin niitä, söin niitä kuiviltaan, paistoin niitä. Eivät ne silti maistuneet kovinkaan erilaisilta.

Alussa söin vain vähän, säännöstelin. Oli masentavaa huomata, että säännöstely vaati loppupäivämäärän asettamista. Täytyi tietää, milloin ruoka loppuisi, jotta saattoi syödä päivässä vain sallitun määrän. Pidin loppuja jyviä piilossa komerossa, pois näkyviltä. Silloin pienikin annos näytti suurelta, vertailukohdan puuttuessa.

Viikko sitten en jaksanut enää. Jyviä oli jäljellä vielä muutama kourallinen. Söin ne kaikki kerralla. Se oli minun ratkaisuni. Henkisen taisteluni lopputulos. Söin ne kaikki ja oksensin pois. Join niin paljon vettä kuin jaksoin. Sitä sentään saisin lisää.

Makasin muutaman päivän asunnossani vain kattoa tuijottaen. Suurimman osan huonekaluistani olin polttanut ja olohuoneessani oli vain kivistä ja tiilistä rakentamani omatekoinen hella. Kuulin elämän ääniä ympäriltäni; riitoja, itkua ja – mikä sai minut kuvottavan tunnekuohun valtaan – laulua. Jotkut jaksoivat vielä. En epäillytkään sitä että joillakin meni vielä hyvin. Jotkut olivat varmasti täynnä tarmoa ja elivät jollain suurella vihannestilalla onnellisina ja päättäväisinä. Kenties he vielä rakentaisivat yhteiskunnan uudelleen. Se ei kiinnostanut minua, oma oli asiansa.

Pari päivää sitten nousin ylös lattialta muutenkin kuin keittääkseni lisää vettä. Lähdin ulos. Vatsani kurni ja tuntui, ettei minulla olisi tarpeeksi voimia edes portaiden alaskiipeämiseen. Pääsin kuitenkin kadulle asti kierrettyäni porraskäytävään kasaantuneen jätteen.

Kevät oli jo pitkällä ja hengitin syvään. Jostain syystä hymyilin ja aloin nauraa – ensimmäistä kertaa kuukausiin. Katu ei ollut koskaan näyttänyt minusta yhtä kauniilta. En koskaan aikaisemmin ollut osannut katsoa sitä sillä tavalla. Jokainen tiili, jokainen katulaatta ja jokainen puu oli täydellinen. Ne kaikki olivat paikallaan koska joku oli ne siihen tuonut. Ne yhdessä muodostivat jotain suurta – kadun, korttelin ja kaupungin! Minä en itse ollut tehnyt mitään, ja siinä se kuitenkin oli: Lahti. Se levittäytyi joka suuntaan järjestelmällisesti ja päättäväisesti. Se oli tarjonnut tuhansille ihmisille suojan, työn, elannon ja rauhan – ja teki sitä viimeisen ihmisparan viimeiseen hengenvetoon saakka. Ja jos joskus joku sielu sen kaduille jalallaan vielä astuisi, se olisi siellä odottamassa. Se oli kerta kaikkiaan ihmeellinen tunne ja pian tietenkin masennuin siitä kaikesta.

Menin takaisin kirkkoon, josta olin juuri astunut ulos. Harmaahattuinen mies istui vielä etupenkissä. Kävelin hänen vierelleen, asetelma oli nyt päinvastainen kuin äsken.

”Ei se sinua kuule”, toistin hänen äskeiset sanansa.

”Hahaa”, hän naurahti käheästi, ”Poika tuli takaisin.”

Istuuduin. Tunsin jälleen oudon väreilyn.

”Sinäkin?” mies kysyi kohottaen kulmakarvojaan. ”Etkö enää löydä ylhäältäkään toivoa?”

”Olemme kusessa”, tyydyin vastaamaan. Istuimme hetken hiljaa.

”Niin kai”, mies sanoi.

Sitten teimme sen, minkä olisimme voineet tehdä jo kauan sitten. Halasimme.

Yötanssi

Millie McEvans oli kuolemaisillaan. Hän saattoi tuntea sen kehonsa väsyneinä äännähdyksinä hänen pinnistellessään vaihtaakseen asentoa sängyssään. Hän tiesi ettei enää koskaan nousisi vuoteeltaan ylös, ei enää näkisi keittiötään eikä kissaansa Herra Mortimeria, jonka hän oli laskenut pihalle edellisenä aamuna. Hän ei enää pukisi päälleen ainuttakaan leningeistään, jotka hän näki roikkumassa vanhassa kaapissaan. Hänen osaltaan sivu oli kääntymässä, maailma oli pyyhältämässä hänen ohitseen.

Mikään se ei haitannut Millietä. Hän oli nähnyt elämän kurjat puolet ja päässyt nauttimaan sen suomista riemuista. Hän oli tanssinut kymmenissä juhannustansseissa ja joutunut hautaamaan miehensä. Kun lapset olivat vielä asuneet kotona hän oli ollut ihmisten ympäröimä ja rakastettu. Nytkin hänellä oli Herra Mortimer.

Talvesta oli tulossa kylmä, pastori oli sanonut. Kenties sataisi jopa lunta. Millie ei välittänyt elää näkemään sitä. Hän ei pitänyt pakkasista, sillä talvisin koko mökki tuntui kuolevan. Takan horjuva liekki ei riittänyt kukistamaan hirsien välistä huokuvaa hallaa. Nyt oli kuitenkin vielä syksy ja vaikka takan liekki oli sammunut jo tunteja sitten ei Millien ollut kylmä. Hänellä oli päällään villasukat ja kolme villaista vällyä.

Pastori ei ollut käynyt kolmeen viikkoon. Millie ei tiennyt miksi. Ehkä hän oli matkustanut kotiseuduilleen, kenties jonkun muun vuoteen luokse. Ei Millie pastoria tarvinnut, hänen oli hyvä olla muutenkin. Hän oli vain ehtinyt jo tottua mieheen, joka joka viikko oli istunut tuvan nurkassa juomassa kuuliaisesti Millien keittämää kahvia.

Millie tunsi taas värähtävänsä. Se ei johtunut kylmyydestä. Hän veti peittojaan ylemmäs ja ponnistus vei suurimman osan hänen voimistaan. Millie yski ja suri heikkouttaan. Miksi kaiken piti sammua vähitellen? Miksei hän voinut vain nukahtaa? Miksi hän joutui näkemään oman voimattomuutensa? Kyynel nousi Millien silmäkulmaan. Ponnisteleminen tuntui hänestä surulliselta.

Milliellä ei ollut mitään syytä hävetä elämäänsä. Hän oli rouva McEvans: äiti, Millie-täti sekä mummo. Rakastava vaimokin aikoinaan, sittemmin sureva leski. Kenelläkään ei ollut syytä suoda hänelle ainuttakaan pahansuopaa ajatusta.

Ainoastaan yksi muisto painoi Millien mieltä. Vain viidentoista ikäisenä tyttösenä hän oli kylmennyt omalle äidilleen aiheuttaen tälle suurta mielipahaa. Kaikki oli johtunut hänen isänsä kuolemasta. Isä ei ollut ollut vielä kovinkaan vanha mies kun hän oli sairastunut ja riutunut pois jättäen Millien ja hänen kolme sisartaan vaimonsa hoiviin. Millien äiti oli mennyt aikansa surtuaan uusiin naimisiin. Mies oli komea ja lempeä ja Millie oli pitänyt hänestä kovin. Äidilleen hän ei ollut kuitenkaan koskaan antanut anteeksi isänsä muiston hylkäämistä eikä hän koskaan oppinut uudelleen rakastamaan naista, joka oli niin hänestä pitänyt huolta.

Vuodet kuluivat ja Millie oli aikanaan mennyt naimisiin jättäen kotinsa. Hänen avioliittonsa oli ollut ihana ja intohimoinen ja se hyvitti kaikki ne vaikeudet ja erimielisyydet joita hän oli kokenut. Äitinsäkin luona Millie vieraili mutta hän oli tälle etäinen. Kun äiti oli lopulta maannut kuolinvuoteellaan ei Millie ollut uskaltanut lainkaan mennä häntä katsomaan. Äiti kuoli pois ja Millie itki hänen vuokseen – ensimmäisen kerran vuosiin.

Sen jälkeen Millie oli kukoistanut. Hän oli karistanut huonot muistot harteiltaan ja antoi elämän tarjota hänelle parastaan. Auliisti se olikin jaellut lahjoja runsaudensarvistaan ja Millien lapset varttuivat vahvoiksi ja terveiksi. Yksi kerrallaan he olivat jättäneet pesänsä ja enää heistä muistuttivat vain leikkien jäljet vanhoissa seinähirsissä.

Nyt Millie saattoi vain hymyillä vienosti muistojen tulvallehdessa hänen mieleensä. Hän yskäisi jälleen. Kipu hänen rinnassaan voimistui eikä hän saanut kunnolla vedettyä henkeä. Millie yski uudemman kerran ja hänen rykäisynsä muuttui sarjaksi. Hänen hengityksensä rahisi. Oliko kuoleman hetki koittanut?

Millie tunsi vajoavansa autuaaseen uneen. Hänen kipunsa hellittivät ja hän huomasi raikkaan ilman tunkeutuvan keuhkoihinsa. Hän nuuhki ilmaa ja hymyili. Millie puristi kätensä nyrkkiin ja venytti itseään. Hän ei tuntenut enää selkänsä jäykkyyttä eikä jalkojensa särkyjä. Hän nosti kätensä päänsä taakse ja taivutti itsensä kaarelle. Ilo tulvahti hänen mieleensä ja täytti hänet kuin nuoren varsan. Millie puristi silmiään kiinni kuin lapsi peläten että aukaistessaan ne hän menettäisi tuon kaiken, sen koko tunteen.

Millietä pyörrytti. Hän tunsi olonsa kevyeksi eikä hän tuntenut sängyn painoa allansa. Hän uskaltautui raottamaan silmiään. Hän näki katon pyörivän yläpuolellaan hitaasti ja vakaasti. Millie huokaisi. Hän leijui! Hän kurotti käsillään niin ylös kun pystyi ja taivutti ne sitten aivan alas. Ilmakaan ei tehnyt vastarintaa käsien halkoessa huonetta.

Millie leijui ylemmäs ja ylemmäs. Mitä kohti? Mitä katon toisella puolella odotti? Hän itki onnesta mutta kyyneleet eivät valuneet ja hänen itkunsa muuttui nauruksi. Hänen poskensa pyöristyivät ja hänen hampaansa loistivat kirkkaina heleän hymyn noustessa hänen huulilleen. Hän alkoi pyöriä ja katto pyöri hänen mukanaan Millien tanssiessa öistä tanssiaan. Kaikki oli täydellistä, eikö se ollut aina ollut?

Silloin Millien iloon tuli särö. Ääni tunkeutui hänen tietoisuuteensa, aluksi heikosti mutta jatkuvasti voimistuen. Millie tanssi jo katonrajassa hänen hymynsä karatessa. Ääni oli surullinen ja pelottava. Se oli vahva ja määrätietoinen eikä se tauonnut hetkeksikään. Millie ei halunnut kääntyä ympäri. Hän halusi jatkaa matkaa ylöspäin, sillä hän tunsi äänen tulevan alapuoleltaan. Hän alkoi huitoa ympärilleen.

Ääni oli huutoa. Se oli itkua, se oli hampaiden kiristelyä. Se narskui ja ulisi, syvempänä kuin epätoivoisin valitus ja surullisempana kuin suurin epätoivo. Millie alkoi kääntyä ympäri. Hän yritti taistella vastaan mutta ei osannut. Hän räpiköi ilmassa sillä huuto oli salvannut hänen sydämensä. Hän ähki ja valitti sillä ääni oli saanut hänet pakokauhun valtaan.

Millie joutui katsomaan alaspäin. Hän näki itsensä makaamassa sänkynsä päällä. Kuinka hennolta hän näyttikään harmaantuneena ja valkoisessa yöpaidassaan. Elämän väri oli karannut hänen kasvoiltaan  ja hänen kätensä olivat puristuneet vaivalloiseen nyrkkiin. Hänen vierellään istui valkoinen nainen.

Millie ulvahti eikä saanut henkeä. Valkoinen nainen huusi, ulvoi kuin henkensä hädässä. Hänen päällään oli myös valkoinen – joskin luonnottoman harmaaksi rispaantunut – yöpaita ja hänen harvat hiuksensakin olivat valkoiset. Naisen suuret silmät olivat painautuneet syvälle hänen päähänsä ja hänen suunsa, josta tuo luonnoton ääni kantautui, oli iso ja epäluonnolliseen irveeseen vääntynyt. Naisen porautuva katse oli tiukasti lukittunut Millien veltostuneeseen ruumiiseen ja hän piteli sen olkavarsista kiinni kaksin käsin.

Se oli äiti, Millie tajusi ja suunnaton kauhu pyyhkäisi hänen lävitseen. Kiljuen ja valittaen äiti piti kiinni tyttärestään tämän maatessa viimeiseen matkaansa valmistautuneena. Äidin huuto ei tauonnut hetkeksikään eikä hänen katseensa herpaantunut. Äiti ei räpyttänyt silmiään eikä liikkunut. Hän vain huusi ja huusi ja odotti lastaan tuonpuoleiseen.

Ei, ei, ei! Millie huusi äänettömästi. Hän tahtoi poispäin, kauemmas tuosta kammottavasta näystä, mutta hänen henkensä ei totellut. Sen sijaan hän alkoi hitaasti laskeutua kohti kehoaan. Millie ulvoi kauhusta. Hän potki jaloillaan ilmaa mutta turhaan. Uliseva äiti lähestyi Millietä hänen itkiessään hillittömästi. Äidin katse ei herpaantunut eikä hänen otteensa kirvonnut elottomasta ruumiista.

Millie valui alas äitinsä ohitse. Hän kuuli äänen, joka lähti nyt aivan hänen vierestään ja tunsi kaiken sumentuvan, sillä pelko oli liian voimakas. Hän tunsi kieppumisen lakkaavan ja kaiken pimentyvän. Hetken oli aivan hiljaista. Sitten kipu palasi. Se iski hänen kehonsa jokaiseen sopukkaan yhtä aikaa. Millie huomasi yskivänsä. Hän haukkoi henkeä epätoivoisella vimmalla. Vähitellen hänen hengityksensä tasaantui ja yskänsä laantui.

Millie huomasi hikoilevansa. Hänen ruumiinsa oli jännittynyt. Äitiä ei näkynyt. Millie taivutti päätään ja katsoi olkavarsiaan, joita äiti oli puristanut. Mitään ei näkynyt. Silti, kun Millie katsoi siihen tyhjään tilaan, jossa hänen äitinsä oli istunut, hän tunsi voimakasta ahdistusta. Hän tiesi ettei hän ollut yksin.

Nyt Millie pelkäsi kuolemaa.

Kätketty häpeä

Kun automme ensimmäisen kerran kaarsi pihaan, olivat omenapuut juuri puhjenneet kukkaan. Muistan vieläkin niiden ihanan tuoksun, joka otti meidät vastaan ja sai mielemme virkeiksi. Talo sijaitsi Pohjois-Lontoossa, Eldington Streetillä. Se oli vanha, mutta sitä oli pidetty hyvin. Puutarhaa myöten se antoi itsestään hyvin huolitellun kuvan. Isä esitteli pihamaata kuin me lapset emme olisi ennen sellaista nähneet. Hän levitteli käsiään ja lupaili meille viihtyisiä iltapäivän hetkiä tuon kauniin vihreyden keskellä.

”Johnny! Emily! Tänne ylös!” hän huusi. Kun käännähdimme, näimme hänet huiskuttamassa talon toisen kerroksen ikkunasta. Astuin siskoni kanssa talon eteiseen. Portaat olivat heti edessämme ja kiiruhdimme isämme luokse. Hän seisoi viehättävässä vinokattoisessa huoneessa, jonka ikkuna oli suuri ja pyöreä.

”Emily, mitä pidät?” hän kysyi.

”Isä, tämä on ihana!”

”Johnny, sinun huoneesi on alhaalla”, isä kääntyi puoleeni, ”Ja se on aivan yhtä hieno.”

Kävelimme natisevat portaat alas ja isä johdatti minut talon itäiseen päätyyn. Hän aukaisi ruskean, ison oven ja viittoi minua astumaan peremmälle.

”No?” isä katseli ympärilleen pitäen käsiään housujensa henkseleillä. Minä olin täysin keskittynyt mittailemaan katseellani uuden huoneeni jokaista sopukkaa. Se oli pienempi kuin siskoni katonrajassa oleva soppi, eikä sen ikkunakaan ollut kuin pienehkö räppänä takaseinässä. Huoneen seiniä ei oltu tapetoitu, mutta ne oli maalattu tummansinisiksi. Lattialaudat kitisivät hiljalleen jalkojeni alla kävellessäni huoneen keskelle.

”Minä pidän siitä”, sanoin.

”Niin minä arvelinkin”, isä myhäili, ”Minä pidän tästä myös.”

Huoneeni ei ehkä koreillut hienoilla väreillä tai kiiltävällä lattialla, mutta siitä hehkui suunnaton mukavuus. Tunsin oloni tyynemmäksi kuin koskaan. Edellinen huoneeni oli ollut lähinnä pieni komero, josta oli auennut näkymä rautatieasemalle. En ollut koskaan viihtynyt siellä, ja siksi käytinkin paljon aikaa Etelä-Lontoon katuja tallaillen.

Aukaisin ikkunan. Paksuvartinen omenapuu tervehti minua vain muutaman metrin päästä. Sillä hetkellä tiesin, että tulisin viettämään monta hetkeä tuohon ikkunalautaan nojaten.

Muuttomme hetki lähestyi ja jokainen päivä tuntui piinaavalta. Lapsen innolla odotin muutosta kuin suurta seikkailua. Vihdoin, elokuun neljäntenä 1947, suuri, musta auto notkui talomme pihaan. Lastasimme siihen koko pienen omaisuutemme, jonka päälle kävin siskoni kanssa istumaan isäni istuessa ohjaamossa kuljettajan vierellä.

Isäni ei ollut rikas mies. Hän teki töitä niin paljon kuin ruumiistaan irti lähti, mutta voikerros leivillämme oli ohut. Kuukausi aiemmin hän oli saanut kirjeen, jonka mukaan Jake-setä oli kuollut. Ei Jake ollut oikeasti setäni, ei edes isäni setä, mutta etäistä sukua hän oli meille ollut. Talonsa hän oli jättänyt isälle, mistä tätini olivat kovin närkästyneet. Minä ajattelin, että me kyllä ansaitsimme talon, sillä asia piristi isää kovasti.

Koko sen päivän kannoimme tavaroita autosta taloon ja järjestelimme niitä parhaamme mukaan. Isä kantoi raskaat huonekalut minun ja Emilyn siistiessä paikkoja. Illalla istuin huoneessani ympärilleni katsellen. Silloin tällöin työnsin vuoroin hyllyä, vuoroin sänkyä, kunnes järjestys oli mieleiseni.

Vihdoinkin, ajattelin itsekseni ja heittäydyin sängyn päälle. Seuraavana päivänä ystäväni tulisivat pihamaalle pelaamaan jalkapalloa – sen isä oli luvannut kun olin vakuuttanut hänelle, ettemme potkisi ruohoa irti.

Suljin silmäni.

Unessani lentelin korkealla talomme yläpuolella. Pystyin näkemään maisemat selkeästi ja ihana tunne valtasi minut. Kaartelin läheisen tehtaan piippujen ympärillä ja tein nopeita syöksyjä maanpinnalle. Lopulta laskeuduin talomme etuovelle. Astuin sisään ja säpsähdin. En nähnyt ainuttakaan tuttua huonekalua vaan joukon ikivanhoja mööpeleitä. Kävelin isäni huoneeseen. Hänen sänkynsä paikalla oli kirjahylly ja suuri pöytä, jonka päällä oli avattu konjakkipullo. Tiesin näkeväni unta, joten tutkin loputkin talosta suurella mielenkiinnolla.

Viimeiseksi kävelin omaan huoneeseeni. Sänkyni oli poissa, mutta sen paikalla oli toinen, vanhempi ja suurempi. Sen päätyjä koristivat messinkiset putket ja se oli pedattu tiukasti. Muita kalusteita huoneessa ei ollut. Kuulin outoa hyräilyä. Se tempasi minut mukaani ja tanssahtelin ympäri huonetta sen tahdissa. Hypähdin sängyn päälle istumaan ja keinutin itseäni edestakaisin.

Yhtäkkiä hyräily loppui. Huoneen valtasi oudon rauhallinen humina, joka vääristi kaikkia näkemiäni muotoja. Tunsin kylmien väreiden nousevan selkääni pitkin kevyen tuulen iskiessä huoneeseen. Sänkyni päädyn takaa nousi lapsi, pieni tyttö. Hän hymyili minulle suloisesti ja käveli sänkyni vierelle.

Tyttö jatkoi tuijottamistaan. Jokin hänessä oli merkillistä, en vain saanut mieleeni, mikä.

”Olen Johnny”, esittäydyin ja ojensin käteni. Tyttö ei vastannut, hän vain hymyili. Näin liikettä silmäkulmassani ja käännyin uudestaan katsomaan jalkoihini päin. Toinen lapsi, poika, oli noussut jalkopäästäni ja hän kiersi sänkyni toiselle laidalle. Melkein heti hänen peräänsä kolmas lapsi nousi, sitten neljäs. Lopulta kahdeksan pientä, vaaleaa lasta ympäröi sängyn, jolla istuin.

Katsoin uudestaan tytöistä pienintä, joka seisoi vasemmalla puolellani. Yhtäkkiä tajusin, mikä hänessä oli vaikuttanut oudolta, pois paikoiltaan olevalta. Näin häiväyksen verran hänen lävitseen. En paljoa, mutta pystyin erottamaan seinän ja katon rajan tytön takaa,  hänen otsansa korkeudelta.

Säpsähdin, mutta en herännyt, kuten olin toivonut. Jatkoin tytön tuijottamista. En irrottanut katsettani hänen sinisistä silmistään, kunnes kuulin hänen äänensä. Hän puhui minulle, vaikka hänen huulensa pysyivät edelleen hymyyn painettuina. En kuullut sanoja, joita hän käytti, mutta ymmärsin, mitä hän tarkoitti.

”En tule”, vastasin. Tyttö tuijotti minua herkeämättä. Käännähdin muiden lasten puoleen. Kukin kantoi samanlaista tyyntä ilmettä, joka porautui silmieni lävitse kaukaisuuteen.

”En tule leikkimään”, vahvistin, ”En.”

Tyttö ei antanut periksi. Hän ojensi kätensä puoleeni. Huuli väpättäen aukaisin kämmeneni. Siihen hän laski hennon, valkean kätensä. Kun tyttö veti kätensä pois, näin mitä hän oli antanut minulle. Pienen, kultaisen avaimen.

”En tule leikkimään”, vakuutin lujalla, mutta vapisevalla äänellä, ”En teidän kanssanne.” Hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi.

”Menkää pois!” huusin, ”En tule!” Sen sanottuani viskasin avaimen täydellä voimalla kohti sänkyni päädyssä seisovaa poikaa. Kuulin kilahduksen sen osuessa takaseinään ja pudotessa lattialle. Laitoin käteni korville ja suljin silmäni. Painoin pääni tyynyyn ja huusin ääneti.

Säpsähdin hereille peittojeni alle kääriytyneenä. Katselin nopeasti ympärilleni ja tunnistin huonekaluni. Istuin omassa sängyssäni omien tavaroideni ympäröimänä. Sydämeni löi vielä nopeaan tahtiin, mutta aloin rauhoittua kuultuani isäni ääniä keittiöstä. Pian hänen päänsä ilmestyi oviaukkoon.

”Munia ja pekonia, jos kelpaa”, hän sanoi. Nyökkäsin ja isäni jälleen kadottua nousin sängystäni. Puin paitani päälleni ja etsin housujani toiselta puolelta huonetta. Samassa astuin jalallani jonkin kovan päälle. Siirsin jalkani pois ja sydämeni jätti yhden lyönnin väliin. Lattialla oli pieni, kultainen avain. Käsi täristen nostin sen ja pitelin sitä edessäni. En voinut käsittää, kuinka se oli mahdollista.

Nyt vasta kiinnitin huomiota pieneen putkiloon, joka oli kiinnitetty nyörillä avaimeen. Avasin sen hermostuneesti ja vedin ulos pienen paperin, joka oli kääritty sen sisälle. Paperille oli kirjoitettu mustalla musteella runo.

”Kätkin ne alle lattialankkujen,

sillä ne minua sisältä kalvoi,

ne siellä vielä on, luulen,

ei ne lähde ilman jalkoi.

Kallot niiden pienet on,

seitsemän niit’ on vain,

Jumalan nimeen vannon,

hiljaa ne on ain.”

Tuijotin huoneeni lattiaa kohdassa, josta lapset olivat yöllä nousseet. Pelonsekaiset tunteet myllersivät sisälläni alkaessani tajuta. Mutta seitsemän? Laskin yöllä kahdeksan. Kävelin keittiöön.

”Isä?”, kysyin, ”Oliko Jake-sedällä lasta?”

”Pieni tyttö nimeltään Mary”, isäni kertoi, ”Mutta hän katosi kymmeniä vuosia sitten. Jake-paralta kesti vuosia toipua. Miksi kysyt? Maryä emme saa enää takaisin”, isä uteli nähtyään tyhjän ilmeeni.

”Emme saakaan”, vastasin, ”Hän meni leikkimään.”

Kohtalo tähtien takana

Kuinka toisin olisikaan äitini minut kasvattanut, jos hän olisi arvannut että luontainen uteliaisuuteni johtaisi minut tähän hysteeriseen mielentilaan, jossa voin vain turhaan odottaa vapautusta todellisuuden jäätävästä kauhusta. Vaikka hän olisi sulkenut minut kellariin ja pitänyt minut erossa ympäröivän maailman virikkeistä kahdenkymmenen vuoden ajan se olisi silti ollut sen arvoista. Kohtaloltani en voisi siltikään välttyä mutta silloin ainakin voisin ottaa sen vastaan autuaan tietämättömänä ja hölmönä.

Kaksi kuukautta sitten olin vielä täynnä intoa ja elämää. Olin saanut vihdoin päätökseen pitkälliset luonnontieteiden opintoni Oxfordin yliopistolla. Professorini – ja ystäväni – Michael Bellminster oli takiani lykännyt auliisti lähtöään kasvitieteelliselle tutkimusmatkalleen tietoisena siitä että en mistään hinnasta olisi ollut valmis jättämään väliin niin ainutlaatuista tilaisuutta. Matkaa oli suunniteltu jo puolen vuoden ajan joten suurin osa tutkimusvälineistöstä oli jo seurueen hallussa ja pääsimme lähtemään suhteellisen pienin vastoinkäymisin.

Matkamme suuntautui Afrikan länsipuolisille saariryhmille, jossa tarkoituksenamme oli kartoittaa alueen kasvillisuutta mahdollisimman tarkkaan aikaisempia, puutteellisia havaintoja täydentäen. Suunnitelmissamme oli rantautuminen ainakin viidelletoista pienelle saarelle, joten olimme hoitaneet asiamme Englannissa siten että voisimme huoletta viipyä matkalla aina seuraavaan vuoteen. Lopullisena määränpäänämme olivat Kap Verden saaret, jossa tutustuisimme paikallisten portugalilaisten laatimaan aineistoon.

Saavutimme Afrikan rannikot nopeasti, vaikka teimmekin kaksi suunnittelematonta pysähdystä Espanjan eteläosissa. Aloimme heti suunnata kohti ensimmäisiä saaria. Navigointi oli hyvin tarkkaa työtä sillä saaret olivat erittäin pieniä, juuri ja juuri vähänkin suurempaan merikarttaan sisältyviä. Vietimme kullakin saarella muutaman työntäyteisen päivän ja saimme ilahtua havaintojemme runsaudesta ja monipuolisuudesta.

Ongelmat alkoivat kohta kolmannelta saarelta lähdettyämme. Kohtasimme myrskyn joka pakotti meidät vetämään purjeemme alas suurimmaksi osaksi aikaa. Vaikka olimmekin osanneet odottaa rankkaa merenkäyntiä siihen aikaan vuodesta alkoivat sateet sankentua ja aallokot tummentua pelottavasti. Tilanteen yhä huonontuessa retkikuntamme johtaja teki pikaisen päätöksen ja käänsimme nilkuttavan kurssimme kohti mannerta.

Rukouksemme eivät auttaneet ja kolmantena päivänä myrskyn puhkeamisesta aluksemme sai pahan kylkivuodon piilokarista. Laiva kaatui välittömästi kyljelleen ja ainoa pelastusvene – jonka varaan ainutkaan täysijärkinen sielu ei olisi siinä hornassa henkeään laskenut – irtosi köysistään ja räsähti palasiksi päämastoa vasten. Olin valmistautunut kuolemaan ja vain vaistojeni varassa väistelin napsahtelevia köysiä ja lenteleviä lautoja veden varaan jouduttuani.

En muista olinko onnistunut tarrautumaan johonkin kelluvaan hylynkappaleeseen. Minun oli ollut pakko, sillä muistan kaukaisesti suolan maun suussani ja kirvelevät silmäni kylmän tuulen turruttaessa naamaani. Näin pelottavia ja käsittämättömiä unia enkä ollut yhtään sen lähempänä tätä maailmaa kuin mitään muutakaan. Kunpa otteeni olisikin silloin kirvonnut ja olisin hiljalleen valunut veden alle. Olisiko ollut parempaa tapaa kuolla – parempaa ja helpompaa?

Kun sain tietoisuuteni takaisin huomasin makaavani hiekalla kasvot maahan hautautuneina. Sain vaivoin noustua polvilleni ja venyteltyä jumiutuneita raajojani. Vaatteeni olivat revenneet useista kohdista melkein kokonaan pystysuunnassa ja housujeni lahkeet olivat toisissaan kiinni enää vaivoin. Ne olivat kuitenkin täysin kuivat, mistä pystyin päättelemään maanneeni rannalla ainakin päivän verran.

Vailla yksinkertaistakaan aavistusta olinpaikastani keskellä Atlantin mahdollisesti kartoittamattomia alueita minun ei olisi kenties ollut mahdollista yllättyä enempää kuin mitä tein nähdessäni hietikossa paljaat ihmisen jalanjäljet. Ne tulivat horisontista ja jatkuivat katkeamattomana nauhana rannan mukaisesti niin kauas kuin pystyin erottamaan. Olin raahautunut merestä suoraan niiden kohdalle ja pysähtynyt kenties vaistonvaraisesti ennen lopullista uupumistani.

Vaikka mieleni olikin järkkynyt ja olin sekavassa mielentilassa huomasin olevani muuten täysin kunnossa. Lähdin seuraamaan jälkiä tyytyväisenä siitä että olin osunut asutetulle saarelle. Kuinka  pienet olivatkaan olleet mahdollisuuteni! Tiedän nyt olleeni väärässä mutta miten olisin tuolloin voinut sen aavistaa? Kun ihminen näkee jotakin hänelle mieluista hän ei ole tarpeeksi tarkkaavainen.

Seurasin jälkiä aina seuraavaan yöhön asti jolloin asetuin levolle viidakon rajaan muutaman kymmenen metrin päähän meren pauhusta. Vasta silloin sain koottua ajatuksiani tarpeeksi osatakseni miettiä tovereideni kohtaloa. Olivatko he kaikki hukkuneet ja jos eivät, oliko joku ajautunut tälle samalle saarelle? Kenen jälkiä seurasin? En saanut hyvin unta ja vaapuin unen rajamailla muutaman tunnin ajan kunnes aurinko alkoi jo nousta itäiseltä taivaalta.

Mikään mitä olin kokenut aikaisemmin elämässäni ei olisi voinut karaista minua sitä varten mitä kohtasin toisena päivänäni saarella. Vaikka olisin nähnyt tuhat kuolemaa ja tuhat syntymää, mitä ne olisivatkaan merkinneet sellaisten asioiden rinnalla, jotka kumpuavat toisista käsitemaailmoista? Asioiden, joille ei voi edes antaa nimeä! Olemme oppineet ymmärtämään Taivaan ja Helvetin – vaikka emme niihin uskoisikaan – mutta entä jos on olemassa jotain, joka jää vain roikkumaan häilyvästi tajuntamme äärilaidoille ja painaa mieltämme?

Syötyäni runsaasti hedelmiä heti noustuani minulla oli tarpeeksi voimia jopa hölkätä jälkien rinnalla. Malttamattomuus ylitti varovaisuuteni enkä edes kuvitellut voivani uupua vaikka elimistöni olikin kokenut kovia. Yli puoleen päivään en havainnut mitään uutta mutta lopulta saavuin paikalle, joka muutti lopullisesti käsitykseni kaikesta sovinnaisena pitämästäni. Maassa edessäni oli suuri kuoppa, kuin jättimäinen piehtarointipaikka, johon jäljet kiemurrellen johtivat. Viimeiset jäljet olivat vain puolittaisia ja niihin liittyivät polvien jättämät laahausurat. Itse kuoppa oli epätasainen ja reunoiltaan häilyvä. Sydäntäni kylmäsi kun katsoin reunoja tarkemmin: hiekka oli täynnä jälkiä joita en voi kuvata muuten kuin sanomalla niitä vimmaisen raapimisen aikaansaannoksiksi. Osa hiekan viilloista oli huolestuttavan syviä ja teräviä.

Jos olisin silloin vain kääntynyt kohti viidakkoa ja etsinyt pelastusta sieltä, olisin nyt vielä sielultani kokonainen. En kuitenkaan voinut ja kiersin kuopan vain varmistaakseni kohtaloni. Kuopasta eivät suinkaan astuneet ulos samat jäljet, jotka olivat sinne johtaneet. En voinut edes uskotella niiden olleen vain tavallisia juoksuaskelia tai muita ihmisjalan jättämiä painalluksia. Jäljet olivat useamman kymmentä senttiä leveät ja ne näyttivät haarautuvan kahdeksi teräväksi varpaaksi. Ne olivat uponneet syvemmälle hiekkaan kuin oli ihmisjalan mahdollista edes voimalla iskemällä.

Koko tilanteen mahdottomuus ja kauhu sekoitti minut täysin. Minun ei ollut enää mahdollista palata. Hysteeriseksi taantunut mieleni ei olisi voinut palautua ennalleen ennen kuin olisin seurannut uusia jälkiä – johtivat ne sitten pelastukseen tai tuhoon. Se sama uteliaisuuden vietti, joka oli siivittänyt ihmiskunnan uskomattomaan kukoistukseen kiusasi nyt minua. Toiveeni siitä että löytäisin jälkien päästä professori Bellminsterin tai kenet tahansa retkikuntamme jäsenistä olivat menneet – samoin uskoni siihen että kohtaisin mitään sivistyneen maailman tuntemaa ja hyväksymää.

Juoksin vailla tietoa siitä mitä tekisin jos saavuttaisin etsimäni. Tiesin että en voinut olla valmistautunut kohtaamaan sitä, mutta mitä tahansa se olikin, se ei voinut olla kauheampaa kuin epätietoisuus. Pääni ei kuunnellut kehoni merkkejä ja jalkani antoivat periksi useamman kerran ennen kuin antauduin fyysisille tarpeilleni ja pysähdyin syömään ja lepäämään. Jatkoin kuitenkin juoksuani heti kuin se suinkin oli mahdollista.

Kolmannen päivän iltana jäljet tiivistyivät ja tiesin että se mitä seurasin oli pysähtynyt pian lepäämään. Maltoin mieleni kiristää tahtiani, sillä se vähä järki, joka minua vielä ohjasi, tajusi että se jokin saattaisi olla yhä lähellä. Juoksuni muuttui kävelyksi ja lopulta hiivin eteenpäin auringon painuessa hiljalleen pois näkyvistäni. Jahtini intensiivisyys sai kuivuneen kehonikin hikoilemaan ja ihoni muuttumaan kelmeäksi ja nihkeäksi.

Saavutin uuden kuopan. Se ei ollut taistelun näyttämö vaan helvetillinen yösija. Minua kuvottaa vieläkin ajatella sen luonnottomia suhteita ja – Luojalle kiitos – olenkin onnistunut unohtamaan osan karmivista yksityiskohdista. Kuoppa oli pitkä – kolme, neljä metriä! – ja kapea, ja sitä reunustivat luisevien raajojen nuhjaamat kiemurtelevat painallukset. Ja ne kynnenjäljet!

Miksi kiusaan itseäni enää? Onko millään tällä merkitystä, miksi minun pitäisi palauttaa mieleeni asioita, joiden kosmisuus ei edes pelota – ne kun tekevät jotain vielä pahempaa? Kaikki se on kuitenkin nyt liian läheistä minulle! Pitäisikö minun tietää enemmän? Olisiko minun pitänyt osata lukea unieni kuvia? Miksi minulle ei ole kerrottu paikastani Niiden joukossa, Meidän joukossamme?

Toiselta kuopalta lähtivät jälleen ihmisen jäljet. Se ei enää riittänyt edes hämmästyttämään minua. Kuljin jälkien rinnalla väsyneenä ja kaikista kysymyksistä turtuneena. Aurinko nousi jälleen. Oli vain osuvaa, että kaikesta kiihtyneenä en ollut kiinnittänyt siihen lainkaan huomiota, mutta aurinko nousi nyt melkein samassa kohdassa kuin saapuessani saarelle – vain lähes kierroksen edempänä.

Surukseni mieleni ei ollut vielä niin sekaisin että en olisi osannut päätellä eräitä hirmuisia asioita saapuessani sille samalle kohdalle rantaa, jossa olin raahautunut maihin vain muutamia päiviä aikaisemmin. Seuraamani jäljet eivät olleet haarautuneet missään kohdin vaan ne olivat kiertäneet täyden kehän saaren ympäri rantaviivaa mukaillen. Miksi en ollut tajunnut sitä, miksi en ollut edes ajatellut? Olinko vain uskonut liikaa pelastukseen kuvitellen että uneni olivat olleet vain unia? Kuljetin kättäni pitkin repaleisia vaatteitani. Vapisten painoin jalkateräni vanhaan jalanjälkeen ja katsoin kuinka se upposi täydellisesti paikoilleen.

Paluumuuttajat

31.12.3008

Vastaanottaja: Kapteeni Meri

Lähettäjä: Pekki Mäntylä

Hyvä kapteeni,

On kulunut kolme vuorokautta siitä kun välititte sanoman minulle ja voin nyt iloksenne todeta kyenneeni lopulta murtamaan sen arvoituksen. Olitte väärässä arvellessanne sen olevan kryptattu mutta älkää antako sen häiritä teitä sillä monet asiat aukenevat ainoastaan koulutetuille silmille. Kopioin viestin alkuperäisenä tähän vielä kerran, jotta voitte tutkia sitä samalla kun selitän teille päättelyni kulun.

”Tettetaoaproutilmavaruutkosuome. Kuikurrentpolitikaltrendoteiätaotatulilimineitjoinkoottesenanpurreis. Tseinseteiäkourskoeienempvarotaotjael. Salteiäeetinsaitporterskosolarsystemteiävesseltaotatulilimineit.”

Olen melko varma että katsottuanne viestiä kunnolla vielä yhden kerran ymmärrätte miksi se ei voi olla kryptattu: vaikka viestistä on vaikea löytää montaakaan tunnistettavaa sanaa, ovat tavut ja niiden muodostamat ”sanat” tuttuja korvillemme. Melkein mikä tahansa kryptausjärjestelmä olisi tuottanut sekavamman ja ennalta-arvaamattomamman lopputuloksen, jossa useampia konsonantteja olisi ollut peräkkäin hyvin suurella todennköisyydellä.

Tiedän että palatte jo halusta tietää miten pääsin alkuun päätelmissäni enkä siksi aio hienostella selittämällä enempää asioista jotka kiinnostavat varmasti vain tutkimuksilleni ja alaani pyhittäytyneitä. Joka tapauksessa, lähdin kahdesta peruspäätelmästä. Ensinnäkin teksti oli kieltä, toisekseen suomen kieltä. Vuonna 2076 kun asemamme lähti matkaan oli maailmanpoliittinen tilanne kireä ja siksi – kuten hyvin tiedätte – aseman jokainen yksityiskohta kommunikaatiorakenteita myöten pidettiin salassa ja yksityisenä. Saamamme viesti ei vain leijunut avaruudessa eikä se myöskään yhyttänyt meitä vääryyksin. Se oli lähetetty juuri oikealla taajuudella ja sitä edelsi oikeanlainen tunnusteluviesti. Sitä ei voinut lähettää kukaan muu kuin Suomen hallitus tai sen alainen taho.

Olisimme tietenkin hyvin naiiveja jos kuvittelisimme ettei suomen kieli olisi muuttunut sitten radioyhteyksien katkeamisen lähes tuhat vuotta sitten. Me elämme hyvinkin rajoittuneessa yhteisössä ja vaikutteita olemme saaneet vain toisiltamme – tilanne Maapallolla on aina ollut erilainen monien kulttuurien eläessä rinnakkain ja hiljalleen törmätessä toisiinsa.

Nautin suunnattomasti saadessani haasteen eteeni, sillä kielitieteilijänä se oli minulle ainutlaatuinen mahdollisuus tutkia kieltä sen kahdessa täysin eri kehitysvaiheessa. Totta kai jouduin arvaamaan ja päättelemään suurimpia vaikutteita mutta yrittämättä kuulostaa omahyväiseltä arvaukseni osuivat melko lailla oikeaan.

Ensimmäinen havaintoni oli tietenkin se että sanat oli kirjoitettu yhteen ilman välilyöntejä. Meidän silmissämme se tekee tekstistä käsittämättömän mutta on hyvä ymmärtää että se on ollut luontainen kehitysaskel – minkä painostuksesta, se jää minulle arvoitukseksi. Joskus, kuten nyt, on vain luovuttava motiiveista ja keskityttävä tärkeimpään.

Minun täytyy tunnustaa että en tietenkään pystynyt suoraan päättelemään sanojen rajoja, sillä monikaan niistä ei kuulostanut järkevältä kokonaisuudelta. Etsin kuitenkin toistuivia kirjainjoukkoja ja niiden sekä tekstin yleisen sointuvuuden avulla onnistuin lopulta. Käytän tässä esimerkkinä viestin ensimmäistä virkettä.

”Tettetaoaproutilmavaruutkosuome.”

Tunnistettuani sanan ”suome” sekä sanojen ”ilma” ja ”avaruut” muodostavan yhdyssanan sain kirjoitettua virkkeen muotoon ”Tette tao aprout ilmavaruut ko suome.” Se kertoi minulle paljon enemmän kuin olin toivonut, sillä sen avulla saatoin päätellä sanojen olevan kirjoitettu raskaasti puhekielen tavoin. ”Tette” ei voinut olla muuta kuin ”Te ette”, ”tao” tuotti minulle kuitenkin ongelmia.

Koko viesti näytti tässä vaiheessa siis tältä:

”Te ette tao aprout ilmavaruut ko suome. Kui kurrent politikal trend o teiä taota tul ilimineit join kootte sen anpurreis. Tseinse teiä kours koei enemp varo taot jael. Sal teiä eet in sait porters ko solar system teiä vessel taota tul ilimineit.”

Seuraava askel oli luonnollinen: tunnistamattomien sanojen – joita oli suurin osa – alkuperä oli selvitettävä. Onnekseni minun ei tarvinnut turvautua kuin englannin kieleen, jonka vaikutus näkyi kielemme eri muodoissa jo 2000-luvun alkupuolella.

Varsinaisia anglismeja sanoissa oli vähän. Lähinnä sana ”ilmavaruut” vastasi tuntemamme suomen kielen muotoa ”ilmakehää”. ”Kurrent”, ”politikal”, ”trend” jne. olivat itseselitteisiä, joten viesti muuttui kokonaisuudessaan seuraavanlaiseksi selvennettyäni lisäksi joitakin puhekielen muotoja:

”Te ette tao aprout ilmakehää ko Suomen. Kui nykyinen poliittinen suuntaus on teiä taota tul tuhota join kootte sen anpurreis. Muuttaa teiä kurssi koei enemp varo taot jael. Sal teiä eet in sait porters ko Aurinkokunta teiä alus taota tul tuhota.”

Vaikka viesti oli edelleen melko sekava alkoi sen pahaenteisyys olla ilmiselvää. Se ei lainkaan helpottanut työtäni, mutta minun oli luonnollisesti pakko jatkaa. Seuraavaksi kiinnitin huomioni usein esiintyvään sanaan ”tao”, joka esiintyi myös muodoissa ”taota” ja taot”. Koska sana edelsi aina infinitiivissä olevaa verbiä – tai siltä ainakin näytti – päättelin sen olevan apuverbi ja nimenomaan ”tahtoa”. Sellaisenaan sana ei näyttänyt kuitenkaan sopivan ja esimerkiksi ”taota tul tuhota” tuntui käsittämättömältä.

Ratkaisu löytyi yllättävästä englannin vaikutuksesta. Miettiessäni mahdollisia muunnoksia tulin ajatelleeki suomen futuuria – tai pikemminkin sen puutetta – ja englannin vastinetta ”will be – -”. Olisiko mahdollista että suomen kieli olisi omaksunut futuurirakenteen englannista käyttäen väärää asianyhteyttä suomentaa apuverbi? Se tuntui kuitenkin loogiselta varsinkin kun ”taota tul tuhota” muuttui muotoon ”tullaan tuhoamaan”. Alun ”Te ette tao” voidaan siis käsittää ”You will not” tai  ”You can not”.

Innostuneena keksinnöstä tutkin muitakin outoja sanoja ja niiden yhteyttä englannin rakenteisiin. Pääteltyäni että ”kootte” merkitsi ”kun/kerta olette”, tulkitsin sitä seuraavan sanan ”sen” määräiseksi artikkeliksi. ”Anpurreis” ei voinut olla mitään muuta kuin ”unpure race” ja vähitellen loputkin suomeksi tavatut sanat avautuivat minulle. Vaikein sana – joka avautui ainoastaan asianyhteytensä vuoksi – oli ”aprout”, joka ”ilmakehää” edeltävänä tuli sanasta ”approach” eli ”lähestyä”. Vähitellen viesti sai jonkinlaista muotoa:

”Älkää lähestykö Suomen ilmakehää. Kui nykyinen poliittinen suuntaus on teidät tullaan tuhoamaan koska olette epäpuhdasta rotua. Muuttakaa kurssianne, enempää varoituksia ei anneta. Sal teiä eet in sait Aurinkokunnan rajat aluksenne tullaan tuhoamaan.”

Viesti oli siis viimeistelyä vaille valmis. ”Kui” + ”on” päättelin olevan ”As – - prevails”, jolloin ainoastaan viimeinen virke oli enää hämärä. Vasta kun osasin yhdistää alussa turhaan erottamani tavut ”in” ja ”sait”, sekä keksittyäni melko kauan mieltäni pakoilleen ”Shall you – -” -rakenteen, oli viesti valmis:

”Älkää lähestykö Suomen ilmakehää. Nykyisen poliittisen suuntauksen vallitessa teidät tullaan tuhoamaan koska olette epäpuhdasta rotua. Muuttakaa kurssianne, enempää varoituksia ei anneta. Jos etenette Aurinkokunnan rajojen sisäpuolelle aluksenne tullaan tuhoamaan.”

Siinä viesti on siis kokonaisuudessaan. En voi kuin tuijottaa apaattisesti hyttini ikkunasta tyhjään avaruuteen kuten tiedän teidänkin tekevän pantuanne muistioni syrjään. Mitä on täytynyt Maassa tapahtua, jääköön meille ikuiseksi arvoitukseksi, mutta emmekö me aavistelleetkin jotain tällaista? On tietenkin valitettavaa että sukupolvemme, jonka vanhempamme valmistivat sankareiksi, joutuu kantamaan tämän raskaan kohtalon, mutta minä en sure.

Toivon että ilmoitatte uuden suunnan myös minulle välittömästi kun se on tiedossa.

Pekki Mäntylä

Diamonds in the Sky

Crudlums were lonely folk. They had children, girls and boys five each – but no neighbour ever popped in. Not without a rocket anyway. You see, the Crudlum’s house drifted in space. Mr. Crudlum didn’t quite remember how this all came to be, neither did Mrs. Crudlum. Nevertheless, they were happy. They didn’t have to wake up every Sunday morning to the sound of a lawn mover.

One morning Mr. Crudlum woke up feeling dizzy. He walked to the window and looked outside while stretching his arms. The sky looked as usual. Thousands of stars shone as they’d never shone before. Mr. Crudlum yawned.

”These are the tough mornings”, he said to himself, ”The ones when you have to get out of the bed.”

Mr. Crudlum looked around some more and noticed a strange glimmering light in the corner of his eye. He opened the window and let the non-existant wind beat his face.

”Betty!” he exclaimed. ”Come and see this!”

Mrs. Crudlum woke up and walked to her husband.

”What is it now, dear?” she asked while rubbing her eyes. ”Did the mail come?”

”No, Betty”, Mr. Crudlum said, ”Look outside and see why I’m so excited. That’s your new diamond necklace right there.”

Mrs. Crudlum looked. What she saw was a huge, shining diamond floating around their porch. It stayed still, yet it revolved revealing new, even more beautiful sides of itself.

”It’s lovely!” Mrs. Crudlum sighed. ”Honey, go and get it for me. Would you do that, love?”

Mr. Crudlum didn’t need another word. He put on his bathrobe and run to the porch. He grabbed the diamond and examined it. It was wonderful, the most perfect diamond he had ever seen. His wife looked the rock behind his shoulder and Mr. Crudlum could feel her thankful hug.

Suddenly Mr. Crudlum saw something else. Another diamond! It wasn’t on their porch anymore, but floated a couple of metres away.

”Honey, try to grab it!” Mrs. Crudlum pleaded. Mr. Crudlum was willing to try.

He stretched and tried to reach out, but either his hands were too short or their porch ill-designed.

”Betty”, he got an idea, ”Grab me from my feet so that I can reach it.”

Mrs. Crudlum did as her husband asked. She took a steady stance and let Mr. Crudlum float for her diamond. And sure enough, he got it!

While this would have been more than enough, Mr. And Mrs. Crudlum saw that the line of diamonds went on and on as far as they could see.

”Get the children!” Mr. Crudlum exclaimed. His wife called the kids and one by one they came running. Each one of them took the place of the previous as they took a steady stance and supported the rest of the family. Mr. Crudlum collected the diamonds and soon his pockets were almost full.

At last, there was room for just one more, a beautiful one that shone like a star.

”Just a little more!”, Mr. Crudlum shouted.

There was only little Andrew left. His family encouraging him he took the stance and grabbed her sister’s feet only to lose the grip soon after. Helplessly he watched his family to float away.

So remember: because a bird in the hand is worth two in the bush and that the chain is no stronger than its weakest link, forgetting them both can be fateful.

Se alkoi pienestä

Jokainen kulttuuri sammuu aikanaan. Toiset kukoistavat vain lyhyen hetken ajassa: ne syntyvät ja kuolevat räjähtäen ja jättävät jälkeensä tutkijoiden iloksi kummallisia kiehkuraisia esineitä ja käsittämättömiä hieroglyfejä. Toiset taas nousevat kuin väkisin mutta sinnittelevät Maan päällä pidempään kuin hyviin tapoihin kuuluu. Yhtä kaikki nekin joutuvat aikanaan lähettelemään Olemme muuttaneet -kortteja tuonpuoleisesta käsin.

Kulttuuri voi tuhoutua monella tapaa. Suosituimpia niistä ovat olleet valloitetuksi ja sulautetuksi tuleminen sekä yksinkertaisesti maantasalle pyyhkiytyminen. Onpa koko manterekin joskus tullut vajoutettua. Yksi merkillisimmistä ja samalla surullisimmista kohtaloista oli kuitenkin yhdellä kulttuureistamme kauneimmista, haltioilla.

Kyllä, haltiat kulkivat muinoin Maamme kamaralla. Epäonneksemme suipotkaan korvat eivät kuitenkaan fossiloidu, joten olemme vain sattuneet löytämään ”aika pirskatin siroja” kansoja. Heidän turmakseen koitui syistä viattomin, voimista vähäisin, ‘.

Ammoin oli haltioiden sukulinja vahva. Muinaiset kuninkaat kuten Ja’alael ja Su’lellen hallitsivat haltioiden kukoistuksen päivinä. Mutta onnea ei kestänyt kauan. Julma geeniperimä saapui kuin odottamaton myrskypilvi taivaalle ja hitaasti mutta varmasti se syöksi haltiakansat tuhoon.

Aluksi se ei näyttänyt vakavalta. Äideille ympäri maan syntyi lapsia, jotka saivat nimekseen Me’sua’le tai A’aen’te. Heitä pidettiin hyvänä, ja joka ilta äidit muistivat rukoilla, että virhe perimässä ei periytyisi heidän lapsenlapsilleen. Heidän rukouksiinsa ei kuitenkaan vastattu. Sukupolvi sukupolven jälkeen haltiat heikkenivät, he eivät pystyneet enää kantamaan kuin nimiä kuten Le’ei’al’as’e tai T’ue’f'a’e'ro’s.

Aivan liian pian tuhoutui kansa, jolla olisi ollut niin paljon annettavaa. Julman viileät tuulet puhalsivat pikkuruisen kivimajan raoista sisään kun haltioista toiseksi viimeiset, Y”””a”’e ja E’a””’ saivat terveen pojan, jonka nimeksi tuli ”’. Samassa he lakkasivat olemasta.

Z3990

Avasin pienen, pahvisen kotelon ja kaivoin esiin siron kapistuksen. Sen krominväriset kyljet kiiltelivät kelmeästi ja suuri näyttö heijasti huoneeni lampun valoa. Painoin pienestä napista, joka oli laitteen takana.

”Hyvää päivää”, miellyttävän pehmeä ääni tervehti minua, ”Olen malli Z3990, matkapuhelin Teille, kiireiselle ihmiselle.”

”Päivää”, vastasin arasti.

”Saanko tiedustella nimeänne?” Z3990 kysyi rauhoittavasti. ”Voin hakea tietonne ja haluamanne osoitteistot suoraan tietokannastani.”

”Sepä mukavaa”, vastasin ja kerroin nimeni. Tuntui oudolta esittäytyä tuolle pienelle, muovin ja metallin täyttämälle laitteelle.

”Pieni hetki”, ääni sanoi. ”Tervetuloa käyttämään mallia Z3990, kiireisen ihmisen matkapuhelinta. Haluatteko tutustua ominaisuuksiini vai käynnistää pääkäyttöliittymäni?”

”Kerro toki”, vastasin ja asetin kännykän minua vastapäätä olevalle tuolille kuin istumaan.

”Kalenterinne avulla voin luoda Teille koko päivän aikataulun aamuisin”, Z3990 kertoi vaihtelevin ja korkein äänenpainoin, ”Pidän huolta oikeiden liikennevälineiden valinnasta ja muistutan Teitä jos Teillä on menoa.”

Vaihdoin asentoa tuolissani.

”Voin lähettää videoviestejä ja videokonferenssipyyntöjä”, Z3990 jatkoi, ”…Pystyn paikantamaan sijaintinne satelliittipaikantimen avulla ja antamaan Teille reittiohjeita… Käytyäni läpi  tietokoneenne musiikkitiedot voin räätälöidä juuri Teille sopivan soittolistan, joka mukautuu tuulenne myötä… Sensorini aistivat kireystasonne muutoksia ja ehdottavat rentouttavia ravintoloita ja kahviloita…”

Kuuntelin tarkasti ja lapsellisen innokkaasti. Z3990 lopetti vasta yli viiden minuutin päästä.

”Mistä painan, kun haluan soittaa?” kysyin.

”Videoviestintoiminnot ovat valikon symbolin ‘Multimedia’ alla”, Z3990 vastasi.

”Tarkoitan soittaa normaalisti”, täsmensin.

”Voin järjestää asianne vastapuolen kanssa jos kalentereissanne on vastaavat merkinnät tai jos kerrotte minulle suullisesti ohjeet”, Z3990 selitti.

Mietin pitkään, miten muotoilisin kysymykseni uudelleen.

”Miten onnittelen isääni isänpäivänä?” kysyin. ”Hänen näkönsä on mennyt.”

”Voin lähettää audiokortin”, matkapuhelin vastasi, ”Editointitoimintoni ovat helppokäyttöiset.”

Luovutin. Oli enää yksi kysymys.

”Voiko sinut palauttaa?”

”Toki”, Z3990 vastasi. Pienet, taipuisat jalat tunkeutuivat sen alapäästä ja laite loikkasi kohti avointa ikkunaa, josta se ponkaisi ulos. En katsonut sen perään.

“Siivenisku” on vuodelta 2005. Se on yhdestä ajatuksesta, vääjäämättömän kohtalon aiheuttamasta kauhusta, lähtenyt teksti.

Siivenisku

Parrasjärven pinnalla ei näkynyt väreen värettä, sillä sinä iltana oli tyyntä. Kesä oli jo ohitse joten aurinkokin oli käymässä levolle jättäen syysmaiseman tasaisen hämärään vaippaansa. Maisemassa oli jotain majesteetillista – kunnes hiljaisuuden rikkoi äänekäs loiskahdus.

 Järveä kiersi laaja suoalue, joka tarjosi oivan piilopaikan jos jonkinlaisille eläinlajeille. Samalla se piti loitolla ihmiset laitureineen ja kesämökkeineen. Aina silloin tällöin joku kuitenkin kuuli luonnon kutsuvan ja uhmaten pohjimmiltaan mukavuudenhaluista sisintänsä lähti vaeltelemaan näillekin rämeille.

 ”Samperin samperi”, Jari kirosi ja kumartui. Hän tunki kätensä hetteikköön ja katseli keskittyneesti sivulleen samalla kun tonki vetistä pohjaa. Hän nosti esiin muovista ja metallista valmistetun keltaisen paperipainon, joka vielä puolta minuuttia aiemmin oli ollut matkapuhelin.

 Jari yritti muistella takuukuitin sisältöä – tai sitä, oliko hänellä takuukuittia laisinkaan. Ohimennen hänen päässään kävi myös huoli siitä, kuinka hän saisi nyt kyydin takaisin, mutta siitä hän ei jaksanut vielä huolestua. Hän oli lähtenyt liikkeelle vasta tänään ja aikoi nauttia näistä parista päivästä niin paljon kuin mahdollista.

 Jari ei pitänyt paljon lomia. Hän sai omasta mielestään viettää aikaa perheensä parissa aivan tarpeeksi muutenkin. Hänen vaimonsa oli kuitenkin saanut hänet ottamaan liikkeeseensä sijaisen kahdeksi viikoksi ja pakottanut hänet ”kuntoutumaan”, kuten tämä oli asian ilmaissut. Jarin ratkaisu oli ollut vuokrata kahdeksi viikoksi mökki pohjoisesta ja lähettää vaimo ja lapset kylpylään. Jari ei tiennyt toivoako perheen odottavan häntä kotona vai ei, kummallakin ajatuksella oli puolensa.

 Jari katseli auringon laskeutuvan järven taakse. Hän veti keuhkonsa täyteen raitista ilmaa, mutta muutti hengityksensä puuskaisuiksi hätistääkseen hyttysparvea nenänsä ympäriltä. Lapilla oli myös huonoja puolia, hän manaili.

 Miehen katse kiinnittyi metallitankoon, joka oli kaikesta päätellen survaistu todella syvälle pettävään maaperään. Tankoon oli kiinnitetty levy hänen silmiensä korkeudelle. Jari harppoi tangon luokse hitaasti, mutta sitäkin määrätietoisemmin askelin – kiitos suon, joka ahmi hänen saappaitaan minkä kerkesi. Tangon luokse päästyään hän huomasi siihen kiinnitetyn levyn olevan muistolaatta, messinkinen mutta pahasti tummunut. Hän siristi silmiään ja yritti lukea, mutta aurinko ei enää auttanut häntä. Hän kaivoi taskulampun repustaan ja valaisi laatan.

 ”Parrassoille ajettiin maamme noitavainojen aikaan 1600-luvulla yli kaksikymmentä noituudesta syytettyä. Täällä heidän julma oikeudenkäyntinsä saatettiin päätökseen vetisin haudoin.”

 Jari sammutti taskulamppunsa. Hän päästi yllättyneen tuhaisun.

”Joka päivä oppii jotain uutta”, hän mutisi kolkuttaessaan lampullaan tankoa varmistaakseen, että se oli isketty syvään. Jari ei ollut tutustunut Parrasjärven historiaan tarkemmin lomapaikkaa valitessaan. Hän oli ennemminkin lumoutunut internetistä löytämiinsä maisemakuviin, jotka näyttivätkin jotakuinkin vastaavan todellisuutta.

 ”Vetisin haudoin”, hän tavaili mielessään. Hän hymähti osaaottavasti ajatellessaan noitia – tai siis noituudesta syytettyjä – heidän juostessaan henkensä edessä näillä soilla. Siihen aikaan ei heillä ollut edes kunnon saappaita, hän ajatteli katsahtaessaan jalkoihinsa. Juokse siinä sitten vihaiselta väkijoukolta pakoon. Jokaista heidän ottamaansa askelta kohden hän olisi ottanut kolme, Jari mietti. Jos hän olisi ollut niin varomaton, että olisi päätynyt noituudesta syytetyksi, olisi hän pinkonut pakoon helposti kuin mikä.

  Parinsadan metrin päästä Jari löysi ensimmäisen kiinteän maaläntin useampaan tuntiin. Hän päätti pystyttää siihen telttansa, sillä öinen samoilu suolla ei houkutellut häntä. Lisäksi tuolta paikalta hän näki aina suomaiseman rikkovalle järvelle saakka

  Hänen telttansa oli pieni, eikä sen pystyttäminen – tai pikemminkin auki sinkauttaminen – vienyt kauaakaan. Kohta Jari oli jo asettanut retkikeittimensä tulelle ja hän istuskeli reppunsa päällä katsellen kanakeittonsa valmistumista. Tuossa lähes transsinomaisessa rentoutuneisuuden tilassaan hänen päässään liikkui kaikenlaisia ajatuksia.

 Jari ei koskaan ollut ollut tyytyväinen elämäänsä. Hän omasi kyllä tietyn ”kultaisen kosketuksen”, jonka avulla hän pystyi menestymään niin opinnoissaan kuin myöhemmin oman yrityksensä kanssa. Hän oli myös tavannut unelmiensa naisen ja saanut kolme ihanaa lasta. Silti joka yö hän hikoili vuoteessaan yrittäessään keksiä pakotietä kaikesta. Jari ei tiennyt johtuiko se hänen kieroutuneista arvoistaan: eikö hän arvostanut pysyvyyttä ja turvallisuutta? Hän ei halunnut myöntää itselleen kaipaavansa salaa erakon elämää, sillä pinnalla hän halveksi sitä. Moni olisi sentään halunnut vaihtaa paikkoja hänen kanssaan, hän vakuutteli itselleen.

 Nyt hän kuitenkin istui yksin keskellä paikalleen juuttunutta maisemaa, jossa äänikään ei tuntunut liikkuvan. Olkoonkin suota hänen ympärillään ja hieman allaankin; Jari tunsi outoa tyytyväisyyttä.

  Yö kului hitaasti. Jari mietti Lappia, taikarumpuja ja noitia. Kaikki sellainen oli ollut ihmisille todellista vielä muutama vuosisata takaperin. Silloin selittämättömät asiat olivat vielä yliluonnollisia, nyt ne olivat enää, no, pelkästään selittämättömiä. Jos napsautit sormiasi ja joku takanasi sai sydänkohtauksen, se ei ollut huonoa tuuria, se oli noituutta. Ihmisen kohtalo saattoi määräytyä sattuman kautta, yksi pinttynyt ajatus jonkun katkerassa mielessä ja sitä huomasi olevansa paholaisen kätyri.

 Teltan ulkopuolelta kuului siivenisku. Sitten toinen, ja kohta lyhyt vimmakas räpyttely. Lintu oli laskeutunut lähistölle, Jari piristyi mietteistään. Hän kömpi teltan suuaukolle – se vaati häneltä yhden vaikean käännöksen – ja avasi vetoketjun hyvin varovasti. Hän tunki päänsä ulos suuaukosta ja katseli kunnioittaen suurta, mustaa korppia. Lintu oli laskeutunut hänen retkikeittimensä päälle, parin metrin päähän ovesta.

 Jari otti hitaasti kameransa esiin kotelostaan toivoen saavansa hyvän kuvan kuunvaloa vasten. Hän vilkuili vuorotellen kameralaukkuaan ja lintua. Painaessaan katseensa jälleen alas hän huomasi maassa metrin päässä jotain valkoista, paperinpalan. Jari laski kameran kädestään ja silmäili lintua.

”Toitko sinä tämän?” hän kysyi vaimentaen ääntään lopussa, sillä hänestä tuntui epämukavalta puhua tuolle hämärään verhoutuneelle linnulle. Jari otti paperin maasta ja samassa korppi lehahti lentoon.

 Jari kaatui taaksepäin istahtaen telttansa sisälle. Paperi oli taitoksilla. Hän avasi sen tietämättä mitä odottaa. Paperilla oli mustekynän kirjoitusta, kirjoitettu hienolla käsialalla:

”Jos ei meillä ollut toivoa,

kun raivo oli takana ja soinen maa edessä,

ei meillä ollut mitään.

Jos ei meillä ollut kuin virsut,

kun viha oli yllä ja soinen maa alla,

ei meillä ollut mitään.

Ei pakoon päässyt, ei pysähtyä voinut,

sielukin jo valmiiksi tuomittu,

miettiä voi ennen kuin vaistolla puhuu,

Sillä jokaista askeltasi kohden minä otan kolme.”

Jarin sydän jätti yhden lyönnin väliin. Hän piteli paperia nyt vapisevin käsin, mutta pudotti sen pian maahan nopealla liikkeellä. Runon viimeinen rivi oli ollut hänelle aivan liian tuttu, se oli käynyt hänen mielessään vain tunteja aikaisemmin. Mikä järjellinen selitys tähän olisi, hän mietti puristaessaan käsiään polviensa ympärille.

Sentti sentiltä, vaistojensa varassa Jari ryömi telttansa suuaukkoa kohti. Hän piti katseensa turvallisesti retkikeittimessään ja nousi pystyyn. Hän käski itseään rauhoittumaan samalla kun yritti kuunnella josko puiden takaa piileksi kujeilevia poikia. Hän kuitenkin tiesi, ettei niin voinut olla.

Hitaasti hän antoi katseensa kiertää hämärässä maisemassa. Jari joutui pakottamaan silmänsä liikkumaan, sillä ne tahtoivat jäädä kiinni turvallisiksi havaitsemiinsa kohteisiin. Hän katsoi läpi kaikki suunnat, kaikki paitsi yhden.

Jari tiesi, missä suunnassa tanko messinkilaattoineen sijaitsi. Se oli hänelle ainoa tuttu suunta, sillä sieltä hän oli tullut. Tanko oli lähes järven rannalla, paikalla, jossa maa ei ollut aivan yhtä rämeinen kuin muualla. Paikalla, johon olisi voinut hyvin kaivaa – Jari pyyhki hikeä silmiltään – vetisen haudan. Se oli vain hänen mielikuvitustaan, Jari sanoi itselleen, mutta hänen sydämensä ei uskonut. Vaikka se kuinka kielsi, Jarin mieli oli vahvempi ja hän katsoi.

Hahmo erottui kuin se olisi ollut vain senttien päässä hänen kasvoistaan. Jari äännähti uikahtaen. Tangon juurella seisoi mustahiuksinen nainen tummanmustassa mekossa. Hän oli puoliksi mustuutta, puoliksi usvaa, mutta silti hän oli niin todellinen kuin mahdollista. Jari lamaantui kauhusta. Hän näki selvästi, että naisen jäätävä katse oli suunnattu suoraan häneen, hänen sisäänsä.

Jari nosti kädet eteensä kuin suojaksi, mutta hän ei vienyt liikettä loppuun saakka. Sen sijaan hän hoki itsekseen ”Ei, ei, ei”, ja pudisteli päätään. Tämä ei voinut olla mahdollista, hän uskotteli itselleen, kaikki tapahtui hänen muutenkin sekaisin olevassa päässään. Täysin vaistomaisesti hän otti askeleen taaksepäin.

Ja nainen otti kolme eteenpäin.

Yhä enemmän sekaisin ja kauhun vasta nyt valloitettua täysin hänen mielensä Jari otti toisen askeleen.

Nainen otti kolme askelta.

Hetkeksi Jari kyyristyi maahan. Hän yritti saada pienen kukkulan itsensä ja häntä herkeämättä tuijottavan naisen väliin, muttei onnistunut. Naisen katse oli terävä ja hellittämätön. Jari katsoi saappaitaan ja purskahti itkuun.

”Miksi näin?” hän parkui ääneen ja puristi ruohonkorsia nyrkkiinsä. ”Ei!”

Hän ei käsittänyt mitä oli tapahtumassa, mutta hän tiesi tilanteen toivottomuuden.

”Miksi en voi päästä karkuun?” Jari kirkui. ”Miksi et anna edes mahdollisuutta, saatanan suonoita!”

Hänen loput huutonsa tukahtuivat itkuun.

Jari nousi ylös. Hän tarrasi retkikeittimeensä, ainoaan esineeseen teltan ulkopuolella. Hän puristi sitä kuin viimeistä hengenpidikettään. Se kädessä hän otti jälleen yhden askeleen taaksepäin.

Nainen otti kolme.

Jari kääntyi. Hänen silmänsä etsivät vauhkona mitä tahansa turvaa, mutta niin pitkälle kuin hän pimeydessä erotti näki hän vain suota. Kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin. Jari lähti harppomaan eteenpäin. Ensin lyhyin askelin, mutta sitten entistä varmemmin ja nopeammin.

Hänellä ei ollut toivoa, Jari tiesi, hänellä ei ollut mitään.

”Jos ei meillä ollut toivoa – - ei meillä ollut mitään.”

Mitä muuta?

”Jos ei meillä ollut kuin virsut – - ei meillä ollut mitään.”

Saappaat narskuivat Jarin jaloissa. Ne eivät enää merkinneet turvaa märältä ja kylmältä. Ne olivat nyt hänen tuhonsa välikappaleet, kylmät ja märät itsessään, kaikkea mikä symboloi sortoa ja ylivaltaa. Saappaat jalassa ajettiin heikompia suohon. Saappaat jalassa kun muilla ei ollut mitään.

Jari pysähtyi. Hän kääntyi ympäri. Tuo pimeyden ja ihmisen välimuoto, kammottava naisen irvikuva seisoi paikoillaan vain parinkymmenen askeleen päässä hänestä. Se oli kärsivällinen, sillä olisi ikuisuus aikaa. Hänellä taas oli aikaa ainoastaan hänen loppuelämänsä verran.

Jari istui alas. Hän oli edelleen lamaantunut kauhusta, mutta hänen raajansa tottelivat häntä. Hän tuijotti suoraan naisen silmiin, joiden sysimustat pupillit erottuivat kirkuen vitivalkeista silmämunista. Se oli katse joka ei tuntenut myötätuntoa, vaan johon oli patoutunut enemmän tuskaa kuin kukaan saattoi ymmärtää. Se oli katse, joka kertoi epätoivoisesta turhautumisesta ylivoiman edessä.

Jari nousi uudestaan seisomaan. Hän ymmärsi tätä naista, noitaa vasten tahtoaan. Hän irrotti vasemman saappaansa ja heitti sen kohti naista. Laskiessaan jalkansa takaisin maahan hän tunsi sen vajoavan hitaasti mutta vastustamattomasti maan sisään. Nainen jatkoi tuijottamista. Jari veti toisenkin saappaan jalastaan. Hän heitti sen edellistäkin pidemmälle. Myös hänen oikea jalkansa alkoi vajota.

Nainen astui saappaisiin. Hän kääntyi eleettömästi ja lähti kävelemään takaisinpäin. Kuului siivenisku ja musta korppi laskeutui paikalle, jossa hetkeä aiemmin oli ollut mies, joka ymmärsi.